Päivä alkoi konkelo-harjoituksella. Mänty kaadettiin tarkoituksella nojailemaan toiseen mäntyyn, latvat tiukasti syleilyssä. Kalle demonstroi eri keinoja, joilla mahdollisesti selviää pälkähästä, jos ja kun sellainen sattuu kohdalle. Ensin tarkistetaan, kummalle puolelle kaatuva puu on pyrkimässä ja katsotaan, annetaanko sen mennä sinne vai alkuperäiseen suuntaansa.
Konkeloliinalla, kangella ja vänkärillä pitäisi pärjätä. Kiertämällä puuta haluttuun suuntaan em. tuotteiden avulla saadaan runko yleensä sinne minne on ollut tarkoituskin. Pitopuuta sahataan sen verran, että saadaan ns. napa, jonka sijainti määritellään sen perusteella, minne päin puuta halutaan pyörittää.
Komiasti kaatui...
Siitäpä sitten jatkettiin eilisten runkojen karsimisella. ...Tai no, haparoivilla otteilla, turhilla liikkeillä ja sadattelulla lämmiteltiin ja kerättiin adrenaliinit vereen. 1-2...eiku, 1-2-5-...eiku. Sitähän se oli heti kärkeen, tuntui ettei saha liikkunut ollenkaan niinkuin oli tarkoitus. Saha ei saisi nousta rungolta, vartalolla ja reisillä pitäisi tukea koppaa liikesarjaa suorittaessa. Jep. Varmaan ihan toimiva kaava sitten kun se on ytimissä, vielä se ei auennut.
Kaikesta huolimatta aloittelimme jo hieman itsenäisempää työskentelyä. Kaikille jaettiin alueet, turvaväli seuraavaan sahuriin min. 2 x puun pituus, eli noin 40 metriä. Sillä vältettäisiin teoriassa isommat haverit, eli alle jäämiset ja puiden päällekkäin kaatumiset.
Aloittelin lähinnä tietä olevasta nurkasta, josta koneen olisi tarkoitus tulla tekemään kierroksensa metsässä.
Baana. Ajoura lähtee kuvan ottopaikalta oikealle.
Seuraava kohde olikin sitten ihan "oikea", eli jouduin oikein miettimään kaatosuuntaa, ettei vaan rojahtaisi suotta uralle. Ei kai se mikään synti tai häpeä ole, mutta helpommalla pääsee, jos saa tuotteensa pidettyä urien ulkopuolella.
Kalle onneksi vinkkasi mistä kannattaa aloittaa, mikä puu jätetään ja mikä ei. Ensimmäinen puu oli mukavasti tiukassa puristuksessa latvuksestaan, eikä oikein sopivaa kaatorakoa tahtonut löytyä mistään suunnasta.
Lähtötilanteen latvalukko.
Vasemmalle ei kannattanut yrittäkään, vaikka kuvan perusteella niin saattaisikin luulla
Poistin valitulta kaatosuunnalta SALAA muutaman rungon, kun Kalle oli jossain muualla.
Väylä alkaa jo hahmottumaan latvuksen osalta....
...samoin maantasosta katsottuna. Ei siis muutakuin lovea rustaamaan.....
Tuonne...
Lopputulos.
Kaatohan ei mennyt sinne päinkään. Kaiken lisäksi runko jäi rennosti nojailemaan tielleen osunutta kuusta vasten. Pitopuun sahaus -> napa oikealle ja vänkärillä kevyt kääntö. Ko. kaadettava mänty oli niin raskaasti menossa väärään suuntaan eli oikealle, että en edes harkinnut väkivaltaista vasemmalle kampeamista.
Episodi näytti alkujaan menevän ihan niinkuin kirjoissa sanotaan, kaatolovi täsmälleen kaatosuuntaan, kaatosahaus passeli jne. Kaatumisen alussa huomasin, että runko ikäänkuin hieman pomppasi/nytkähti ja sitten kaato alkoi suuntautumaan liiaksi oikealle. Olisikohan se aiheutunut pitopuun liian aikaisesta murtumisesta? Sahasinko pitopuun sittenkin liian ohkoseksi? Henkimaailman juttuja.
Karsinta sujui vielä iltapäivällä yhtä joutuisasti kuin aamusellakin. Mittanauha kiinni ja runkoa hyväilemään -> mittanauha kiinni ja... -> mittanauha tyveen KIINNI ja menoksi. Runko oli kaatunut (onneksi) kiven päälle ja karsinta "sujui" otollisella korkeudella, ei tarvinnut kyykistellä. Vitosen pätkiä hieroontui kolme kappaletta odottelemaan noutajaa.
Tästä torstaista jäi oikeastaan ihan mukava fiilis, vaikka kaatelu ja muu oheistoiminta sujuukin hitaasti ja vastoin lähes kaikkia opettajan ohjeita. Ehkä se, että oli melko vapaat kädet ja sai tehdä päätöksensä suurimmalta osin itse. Työn jäljestä en sano juuta enkä jaata, se on jonkun muun tehtävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti